Siirry sisältöön

Tervetuloa uusille verkkosivuillemme

Petre Pomell

Euroopalla on varsin mielenkiintoinen vuosi edessä poliittista riskikarttaa tutkiessa. Nykymuotoisen EU:n näkökulmasta erityisesti Ranskan vaaleja on syytä seurata tarkasti.  Ylipäänsä populistisilla agendoilla varustettuja EU-vastaisia pesäkkeitä on noussut kuin sieniä sateella, lisäten arvaamattomuutta poliittisessa päätöksenteossa. Yhtenä syynä poliittiselle liikehdinnälle lienee taloudellisen yhteistoiminnan ja eritoten sijoittamiseen liittyvien kokonaisuuksien kokeminen epäreiluksi nollasummapeliksi.

Nollasummapelinä tunnettu ilmiö vaatii syvällisempää pohdiskelua, joka johtaa väistämättä kysymykseen: Kuinka ymmärrämme ja miellämme vaurauden syntyvän keskuuteemme?

Yhden voitto on toisen tappio?

Sijoittamisen nollasummapeliksi mieltävä allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan toisen voitto on toisen tappio. Lasten vanhemmille ajatusmalli  tuoksuu tutulta. Ongelma onkin identtinen litran jäätelöpaketin tasapuolisen jakosuhteen pähkäilyn kanssa. Lisähyvää ei tule vaikka kuinka itkua väännettäisiin.

Ajatus nollasummapelistä juontaa juurensa varsin totalitaristisesta maailmankuvasta, jossa vaurauden lähteenä toimii pohjimmiltaan riisto. Lisäarvo syntyy vain muilta ottamalla, sillä tuottavuus ja toiminnan tehokkuus eivät voi parantua.

Jos joku on vaurastunut, hän on lähtökohtaisesti ahne, saita ja ovela. Ehkäpä hän on vain sattunut hyötymään sukunsa tai muiden kustannuksella jollain arveluttavalla tavalla? Tiedosta vapautetun populismin värittämässä ajassamme tähän korttiin on helppo tarttua.

Mustaa, valkoista ja muita värejä

Todellisuudessa sijoittaminen on plussummapeliä, jossa kollektiiviset voitot ovat tappioita suuremmat. Sijoittajalle ilmiö näkyy selkeimmin hyvin hajautetun allokaation pitkän aikavälin tuottoina.  Kun sijoitusaikaa on vuosikymmen, on hajautettua kokonaisuutta vaikea saada pakkaselle, ellei sählää oikein todenteolla.

Globaalisti kehittyvä työnjako, vaihdanta ja loistavat innovaatiot ovat selkeimpiä plussummapelin ajureita, jotka heijastuvat ennemmin tai myöhemmin myös yritysten arvostuksiin. Harvoin tulee ajateltua, että juuri markkinatalouden plussummapeli (kaikkine puutteineenkin) on nostanut satoja miljoonia kehitysmaiden kansalaisia absoluuttisesta köyhyydestä.

Plussummapelinä sijoittamisen näkevä uskoo vaurauden syntyvän enimmäkseen yritteliäisyyden, tuottavampien menetelmien ja keksintöjen kautta, joista viime kädessä ollaan valmiita maksamaan enemmän kuin vanhasta. Vauraus syntyy tuottavuuden kasvusta eli hienommin ilmaistuna tuottavuusvetoisesta talouskasvusta.

Sijoittamisen voi nähdä myös yhtenä palapelin palana laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Edesmennyt Gustav von Hertzen, joka oli perustamassa mm. Libera-säätiötä, liitti kokonaisuuteen nerokkaasti moraalikysymykset: ”Elinkelpoinen yhteiskunta nojaa rakentavaan, lisäarvoa tuottavaan plussummapeliin. Siinä menestystekijät ovat rehellisyys ja avoimuus. Nämä arvot sisältyvät yhteiseen moraalipääomaamme, joka on tärkein mutta kaikkein niukin voimavaramme.”

Tämän kuvitteellisen ”ajatusnuotion” äärelle soisi mahdollisimman monen suomalaisen hetkeksi pysähtyvän.

Taivaltaessamme polkua eteenpäin havaitsemme yksittäisen nollasummapeli-ajatusheiton johtavan suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näemme tuottavuuden syntyvän ja kehittyvän sekä pääoman että työn tuottavuudesta, sekä näiden yhdistelmistä.

Järkeenkäypää on, että edellä mainittuja kokonaisuuksia avitetaan parhaiten hoitamalla kaikentasoiset työt korkealla moraalilla sekä tehokkaimmilla ja parhaimmiksi tunnustetuilla välineillä. Kävellessänne ajatuspolkua itsenäisesti eteenpäin, näette polun reunalla liberalistisen maailmankuvan kyltin, johon Adam Smith ja David Hume ovat jo nimikirjoituksensa raapustaneet. Käykäähän rustaamassa omanne samaan tienviittaan.

{{cta('d9b4029e-523e-49ed-ba94-fbe00512a36a')}}